Kysymys vaikuttaa yksinkertaiselta, ja juuri siksi se on harhaanjohtava. Se olettaa, että joku olisi jossain vaiheessa luonut viestintäjärjestelmän eleillä. Joten kuka keksi viittomakielen?
Ei kukaan. Ja tämä vastaus on tärkein ymmärrettävä asia aiheesta.
Viittomakieliä ei ole keksitty. Ne ovat syntyneet luonnollisesti kaikkialla, missä kuurot ihmiset ovat kokoontuneet pysyvästi, aivan kuten puhutut kielet ovat syntyneet ihmisten yhteisöissä.
Ne ovat luonnollisia kieliä kielitieteellisessä mielessä, omine kielioppeineen, sanastoineen ja kehityksineen.
Se, mikä aiheuttaa sekaannusta, on toinen, hyvin dokumentoitu todellisuus. Useat henkilöt ovat vaikuttaneet kuurojen opetuksen historiaan kehittämällä menetelmiä, perustamalla kouluja ja mahdollistamalla näiden kielten siirtymisen sukupolvelta toiselle.
Nämä henkilöt eivät luoneet viittomakieliä. He tunnistivat, tutkivat ja institutionalisoivat ne, mikä muutti niiden leviämistä merkittävästi.
Kolmas tekijä täydentää kuvaa, ja se on vähemmän mairitteleva. Pitkän aikaa näitä kieliä syrjittiin aktiivisesti opetuksessa suullisten menetelmien hyväksi, mikä hidasti niiden virallista siirtymistä, mutta ei koskaan saanut niitä katoamaan.
Ne jatkoivat olemassaoloaan leikkikentillä, perheissä ja kuurojen yhteisöissä.
Viimeinen huomioitava asia on, että ei ole olemassa yhtä viittomakieltä, vaan yli 300 ympäri maailmaa, jokaisella oma historiansa, mikä tekee ajatuksesta yhdestä keksijästä vielä vähemmän uskottavan.
Tässä artikkelissa jäljitämme viittomakielten todellista historiaa.
Onko viittomakieliä keksitty?
Ei. Ne ovat syntyneet luonnollisesti, ilman että kukaan henkilö tai instituutio olisi niitä suunnitellut.
Mekanismi on helppo ymmärtää. Kaikkialla, missä kuurot ihmiset ovat kokoontuneet pysyvästi, on kehittynyt spontaani viestintäjärjestelmä heidän tarpeeseensa vaihtaa ajatuksia.
Nämä syntymät ovat tapahtuneet riippumattomasti toisistaan, eri mantereilla ja eri aikoina, mikä selittää, miksi nykyään on yli 300 erilaista viittomakieltä.
Kaksi tekijää vahvistaa niiden aseman luonnollisina kielinä.
Niillä on oma kielioppinsa, jossa on syntaksin, ajan ja sopimuksen sääntöjä, jotka eivät jäljittele ympäröivien puhuttujen kielten sääntöjä.
Ne kehittyvät spontaanisti, alueellisten varianttien, sukupolvien välisten erojen ja uusien merkkien syntymisen myötä tarpeiden mukaan. Mikään keksitty kieli ei käyttäydy näin.
Lopuksi on tehtävä ero. Jotkut eleisiin perustuvat viestintäjärjestelmät on kyllä suunniteltu yksilöiden toimesta, mutta ne eivät ole viittomakieliä kielitieteellisessä mielessä.
Miten viittomakielet ovat syntyneet?
Prosessi noudattaa kaikkialla maailmassa samanlaista logiikkaa. Tässä ovat vaiheet:
Kuurot ihmiset kokoontuvat pysyvästi
Spontaanit eleet syntyvät viestintään
Nämä eleet vakiintuvat toistuvan käytön myötä
Kielioppi muodostuu luonnollisesti
Kieli siirtyy uusille jäsenille
Se rikastuu ja kehittyy useiden sukupolvien ajan
Ensimmäinen vaihe on välttämätön edellytys. Yksittäinen kuuro henkilö kehittää eleitä välittömän ympäristönsä kanssa, mutta tarvitaan pysyvä ryhmä, jotta kieli voi syntyä.
Toinen vaihe perustuu ikonisuuteen. Ensimmäiset eleet jäljittelevät suoraan sitä, mitä ne tarkoittavat, mikä tekee niistä heti ymmärrettäviä.
Kolmas ja neljäs vaihe ovat ratkaisevimmat. Eleet konventionaalistuvat, menettäen vähitellen suoran yhteytensä todellisuuteen, ja kieliopillinen rakenne syntyy ilman, että kukaan sitä suunnittelee.
Lopulta siirtyminen on käännekohta. Kieli syntyy todella, kun uusi sukupolvi omaksuu sen äidinkielenään.
Kuurojen koulut ovat näytelleet ratkaisevaa roolia tässä historiassa.
Mitkä henkilöt ovat vaikuttaneet viittomakielten historiaan?
Kukaan ei ole keksinyt näitä kieliä, mutta useat ovat muuttaneet niiden tunnustamista ja siirtymistä merkittävästi.
Pedro Ponce de León, 1500-luvun espanjalainen munkki, jota pidetään ensimmäisenä, joka opetti kuuroille lapsille aatelisperheistä
Juan Pablo Bonet, joka julkaisi vuonna 1620 ensimmäisen teoksen kuurojen opetuksesta, sisältäen manuaalisen aakkoston
Charles-Michel de l’Épée, joka perusti 1700-luvulla ensimmäisen julkisen ja ilmaisen koulun kuuroille
Roch-Ambroise Cucurron Sicard, hänen seuraajansa, joka jatkoi ja levitti hänen työtään
Laurent Clerc, kuuro opettaja, joka vei osan tästä lähestymistavasta Yhdysvaltoihin
Thomas Hopkins Gallaudet, joka perusti hänen kanssaan ensimmäisen amerikkalaisen kuurojen koulun
Ferdinand Berthier, 1800-luvun kuuro intellektuelli, joka kampanjoi kielensä tunnustamisen puolesta
William Stokoe, amerikkalainen kielitieteilijä, joka osoitti 1960-luvulla, että kyseessä olivat todelliset kielet
Näistä henkilöistä Charles-Michel de l’Épée on erityisessä asemassa, ja se ymmärretään usein väärin. Hänelle usein annetaan kunnia ranskalaisen viittomakielen keksimisestä.
Tämä ei pidä paikkaansa. Hän havaitsi kielen, joka oli jo olemassa pariisilaisessa kuurojen yhteisössä, ja päätti käyttää sitä opetuksen tukena sen sijaan, että olisi pakottanut suullisen viestinnän.
Hänen todellinen panoksensa oli institutionalisointi. Perustamalla julkisen ja ilmaisen koulun hän tarjosi paikan, jossa tämä kieli saattoi siirtyä, rikastua ja levitä paljon laajemmalle kuin perhepiireihin.
Lisäksi hän lisäsi omia merkkejään ranskan kieliopin merkitsemiseksi, joita viittojat eivät käyttäneet ja jotka katosivat suurelta osin hänen jälkeensä.
Laurent Clerc ansaitsee tulla mainituksi toisesta syystä. Itse kuurona hän havainnollistaa kuurojen ihmisten ratkaisevaa roolia tässä historiassa, joka liian usein kerrotaan kuulevien henkilöiden kautta.
Hänen lähtönsä Yhdysvaltoihin selittää myös yllättävän sukulaisuuden: amerikkalaisessa viittomakielessä on yhä ranskalaisen vaikutuksen jälkiä.
William Stokoe edustaa lopulta tieteellistä käännekohtaa. 1960-luvulle asti näitä järjestelmiä pidettiin laajalti alkeellisina mimeinä tai elekoodeina.
Hänen tutkimuksensa osoittivat, että niillä oli täydellinen kielitieteellinen rakenne, jossa oli yksiköitä, jotka vastaavat puhuttujen kielten foneemeja. Tämä osoitus muutti akateemista näkökulmaa ja vähitellen näiden kielten laillista asemaa useissa maissa.
Lopuksi on muistettava synkkä kohta. Vuonna 1880 pidetty kansainvälinen konferenssi Milanossa suositteli viittomakielten hylkäämistä suullisten menetelmien hyväksi.
Tämä päätös hidasti niiden virallista opetusta lähes vuosisadan ajan monissa maissa, mutta ei koskaan saanut niitä katoamaan.
Miksi viittomakielet kiellettiin?
Yksi tarkka tapahtuma kiteyttää tämän historian: Milanon kongressi 1880, kansainvälinen opettajien kokous, joka suositteli viittomakielten hylkäämistä suullisten menetelmien hyväksi.
Tämä päätös otettiin käyttöön monissa maissa ja muokkasi opetusta lähes vuosisadan ajan.
Useita syitä esitettiin tuolloin, ja ne ansaitsevat tulla tarkastelluiksi.
Ensimmäinen liittyi pedagogiseen vakaumukseen. Suullisuuden kannattajat uskoivat, että puhuminen oli ainoa tie integroitumiseen yhteiskuntaan, ja että merkkien käyttö vapauttaisi lapset puhumaan oppimisesta.
Toinen liittyi oletettuun kielten hierarkiaan. Merkkejä pidettiin alkeellisena järjestelmänä, joka oli alempi kuin artikuloitu puhe, ja kykenemätön ilmaisemaan abstraktiota. Tämä uskomus, jonka kielitiede on sittemmin kumonnut, vaikutti tuolloin ilmeiseltä.
Kolmas liittyi laajempaan ideologiseen kontekstiin. Aika arvosti kielellistä yhdenmukaistamista, ja alueelliset kielet kohtasivat samanlaista kohtelua useissa maissa.
Yksi asia on korostettava tästä kongressista. Kuurot opettajat jätettiin suurelta osin ulkopuolelle, ja ne, jotka olivat läsnä, eivät saaneet äänestää. Päätös heidän kielestään tehtiin ilman heitä.
Seuraukset olivat raskaita ja pitkäkestoisia.
Kuurot opettajat menettivät työpaikkansa monissa laitoksissa, mikä katkaisi siirtymisen äidinkielenään puhuvien kautta.
Lapsia rangaistiin, joskus fyysisesti, kun he viittoivat, mikä jätti jälkensä useisiin sukupolviin.
Kuurojen oppilaiden koulutulokset heikkenivät, kun opetus keskittyi artikulaatioon oppimisen kustannuksella.
Viittomakielet eivät kuitenkaan koskaan kadonneet. Ne jatkoivat olemassaoloaan leikkikentillä, makuusaleissa, perheissä ja kuurojen yhdistyksissä, siirtyen salaa oppilaiden välillä.
Kuntoutus alkoi vähitellen 1960- ja 1970-luvuilla, kielitieteellisten tutkimusten osoittaessa niiden aseman täysivaltaisina kielinä ja kuurojen yhteisöjen oman aktivismin myötä.
Useat maat ovat sittemmin tunnustaneet nämä kielet virallisesti, ja jotkut ovat esittäneet virallisia anteeksipyyntöjä tältä ajalta.
Yhteenveto: syntyneet, ei keksityt kielet
Kukaan ei ole keksinyt viittomakieltä, ja tämä vastaus kertoo olennaisen siitä, mitä nämä kielet todella ovat.
Ne ovat syntyneet luonnollisesti kaikkialla, missä kuurot ihmiset ovat kokoontuneet pysyvästi, aivan kuten puhutut kielet ovat syntyneet ihmisten yhteisöissä. Nämä syntymät ovat tapahtuneet riippumattomasti toisistaan, mikä selittää, miksi niitä on nykyään yli 300 ympäri maailmaa.
Kaksi tekijää vahvistaa niiden aseman luonnollisina kielinä. Niillä on oma kielioppinsa, joka ei jäljittele ympäröivien puhuttujen kielten kielioppia. Ja ne kehittyvät spontaanisti, alueellisten varianttien ja sukupolvien välisten erojen myötä, joita mikään rakennettu kieli ei esitä.
Sekaannus alkuperästä johtuu niiden opetuksen historiasta, joka on dokumentoitu ja sisältää tunnistettavia henkilöitä.
Charles-Michel de l’Épée ei luonut ranskalaista viittomakieltä: hän havaitsi olemassa olevan kielen pariisilaisessa kuurojen yhteisössä ja päätti käyttää sitä pedagogisena tukena perustaessaan julkisen koulun. Hänen todellinen panoksensa oli tämä institutionalisointi, joka mahdollisti kielen siirtymisen paljon laajemmalle kuin perhepiireihin.
Laurent Clerc muistuttaa lisäksi kuurojen ihmisten itsensä ratkaisevasta roolista, tarinassa, joka liian usein kerrotaan kuulevien henkilöiden kautta.
Muista lopuksi synkin ajanjakso. Milanon kongressi 1880 suositteli näiden kielten hylkäämistä suullisten menetelmien hyväksi, päätös, joka tehtiin suurelta osin kuurojen opettajien ulkopuolelle jättäen. Se hidasti niiden virallista opetusta lähes vuosisadan ajan.
Ne eivät kuitenkaan koskaan kadonneet, siirtyen salaa leikkikentillä, makuusaleissa ja perheissä.
Tämä on ehkä koko tämän historian paljastavin kohta. Kieli, jota kielletään sadan vuoden ajan ja joka silti säilyy, ei ole koodi, jonka olisi voinut keksiä. Se on elävä kieli, jota kantavat ne, jotka tarvitsevat sitä olemassaolonsa vuoksi.
